Kaikille kukille mahdollisuus loistaa

12.7.2019 Vapaaehtoistyön koordinaattori Hanna Maunula

On kesäkuinen hellepäivä. Työhuoneeni ikkunasta avautuu näkymä Marianpihaan -  Mariankodin Schildtinpolun puoleiselle sisäpihalle. Näen, että puutarhapöydän ääreen on kokoontunut joukko naisia, pitämään taukoa auringon paahteesta. He ovat vapaaehtoisia, jotka hoitavat Marianpihan puutarhaa vapaaehtoistyönä.

Haluan hyödyntää tämän harvinaisen tilaisuuden, kun vapaaehtoiset eivät ole eri puolilla pihaa multaa käsissään. Riennänkin ulos ehdottamaan haastattelua. Minulle nostetaan tuoli pöydän päähän ja kaivan puhelimeni esiin nauhoittaakseni keskustelun. Itselleni tulee tästä hieman vaivaantunut olo: istun pöydän päässä, puhelin kädessä ja kaikki katsovat minua. Tunteeni haihtuu pian, kun rento puheensorina rikkoo mahdollisen jännityksen. Keskustelemme niitä näitä Marianpihasta – välillä jopa unohtaen että keskustelua nauhoitetaan.

Aloitan keskustelun kysymällä Marianpihan historiasta – eli kuinka kaikki oikein käynnistyi? Minulle selviää, että silloinen Helsingin Seniorisäätiön vapaaehtoistyön suunnittelija oli saanut idean puutarhan kunnostuksesta. Hän lähti työstämään ideaa yhdessä kulttuurituottajaopiskelijan kanssa, joka kaipasi ideaa opinnäytetyöhönsä. Projekti käynnistyi ja eri kanaviin julkaistiin ilmoituksia, joissa etsittiin projektiin vapaaehtoisia.  Pöydässä käynnistyy keskustelu, jossa kukin jakaa oman tarinansa siitä, kuinka on tähän päätynyt: osa luki lehti-ilmoituksen, osa kuuli asiasta tuttavaltaan, osa löysi tiedon verkosta, osa lähestyi vapaaehtoistyön suunnittelijaa ja osa oli jo valmiiksi talossa vapaaehtoisena. Vapaaehtoiset pohtivat miten monella eri tavalla porukkaan onkin ajauduttu mukaan. ”Siitä se niinkun lähti!”, todetaan pöydästä. Ja tässä he edelleen ovat, vuosia myöhemmin. Toiminta pihassa jäi siis elämään opinnäytetyön valmistuttua.

Pöydän ääressä jaetaan, miten toiminta käynnistyi alun perin lahjoituksilla: lahjoituksena saatiin iso kasa multaa ja erilaisia kasveja. Ryhmä teki tutkimustyötä käyden tutustumassa esimerkiksi Kaupunginpuutarhaan sekä osallistumalla luentotilaisuuteen, jossa sosiaalialan asiantuntijat kertoivat kaupungin vastaavista projekteista – heillä oli vapaaehtoisten hoitamia parvekkeita, mutta ei puutarhoja.

Pohdin ääneen puutarhanhoidon olevan varmasti kaikille rakas harrastus. Saan väitteeseeni myöntäviä hymähdyksiä: ”Onhan se”, ”Mutta yhtä iso osuus on tämä sosiaalinen ulottuvuus, mikä tähän tulee tämmöinen pieni yhteisö.” ”Samanhenkisiä ihmisiä”, ryhmästä lisätään. ”Puutarhanhoito on sellainen jokamiehen taito, jokainen nyt osaa vähän kastella kukkia ja istuttaa siemeniä”, eräs heistä kommentoi. Toinen lisää tähän: ”Niin ja siinä sitä työ tekijäänsä opettaa!”. Yhdessä he painottavat, että puutarhan hoito yhdistää heitä ja tuo heidät yhteen: ”Ei tästä sen kummempaa hyötyä, kun hyvää mieltä ja mukavia kavereita.”

He toivovat myös, että heidän työnsä rohkaisisi ohikulkijoita ja naapureita vierailemaan pihassa - puutarha on siis kaikille avoin. Vapaaehtoiset lähettävätkin terveisiä lukijoille: ”Saa kastella ja saa katsella!” Puutarhaa ihastellessa voi siis myös auttaa: kuumana kesänä suurin huoli on kasvien kastelu. Ryhmä pyrkii pitämään pihassa olevat vesisaavit täynnä, jotta kasteluvesi olisi aina saatavilla myös ohikulkeville ihastelijoille.

Muistelemme hiukan ryhmän kokoonpanoa, nyt ja aikaisemmin. Nimiä lentelee useampia ja huomaan tippuvani jo kärryiltä. Teen yksinkertaistetun tulkinnan ja totean, että ilmeisesti tietyt henkilöt ovat jääneet pois, tietyt käyvät satunnaisesti ja tietyt ovat tulleet uutena porukkaan. He myötäilevät tulkintaani: ”Se elää koko ajan.” Vaikka pöydän ääressä tänään istuukin vain naisia, on Marianpihan toiminnassa ollut aktiivisesti mukana myös ahkeria miehiä - kaikki ovat tervetulleita pihan vapaaehtoistoimintaan!

Tapaamiset pihassa hoidetaan rennosti: ”Eikä me kysellä oikeastaan perään, että tuletko vai etkö tule”, minulle selvennetään. ”Sillai vaan ilmotellaan, että milloin tavataan, sitä on tehty joo”, ”Että ainakin joku on paikalla”, tähän lisätään. Varsinkaan kesällä heillä ei ole mitään tiettyä aikaa tapaamiselle, kun on kaikkea muutakin. Ja näin sen pitää ollakin.

On tullut kehuja pihasta. Vapaaehtoiset ovat otettuja kehuista ja kiittävät. Mistä siis saatte ideat pihan toteuttamiseen? ”Jokaisen päähän pätkähtää jotakin”, ”Vapaa ideariihi aika usein - joku idea unohtuu, mut joku aina sit toteutuu”, ryhmästä pohditaan. ”Ja sit tää meidän tekeminenhän on sitä, ei meillä kukaan pomota – kukin tekee mitä osaa”, tarkentaa eräs heistä. ”Ja mä olen sitä mieltä, että aina menee oikein, eiks vaan?”, kysytään pöydästä. Hyväksyviä nyökytyksiä. ”Niin ja kaikille kukille annetaan mahdollisuus”, nousee esiin kaunis ajatus, johon toinen pöydästä vastaa iloisesti nauraen: ”Hän antaa kaikille mahdollisuuden loistaa!”

Perennoja on tuotu maalta turvaan rakennustöiden alta, eli yhtenä tavoitteena on pelastaa vanhoja, perinteisiä kukkia ja kasveja. Näitä on sitten siirtoistutettu pihaan. ”Saahan siitä itselleen hyvän mielen – ja varmaan ohikulkijat myös”, yksi heistä pohtii. Syksyllä kerätään kypsät siemenet ja kylvetään, istutetaan ja taimikasvatetaan, ”Ei niitä tarvitse kaupasta ostaa”, todetaan pöydästä. Pihaan ei muutenkaan suuremmin osteta mitään: ”-- me jotenkin jostakin vaan jokainen kerätään ja kokeillaan ja kasvatetaan.” Pihaan on esimerkiksi istutettu äitienpäiväruusuja, joita vapaaehtoiset tai talon asukkaat ovat saaneet lahjaksi. Omaiset ja ulkopuoliset ovat lahjoittaneet myös kukkia ja kasveja pihaan.

Mikä on tämänkaltaisessa vapaaehtoistyössä parasta ja mikä haastavinta? Ensimmäinen kommentti, jonka kysymykseeni saan, on pohdiskeleva ”oho!”. Taisin siirtyä syville vesille. Vastauksia alkaa kuitenkin hyvin pian sadella: ”Parasta sosiaaliset suhteet”, ”Kiva puuhastelu”, ”Ulkona oleminen”. Pieni hiljaisuus, jonka jälkeen tiedustelen vielä mahdollisista haasteista. Selviää, että alussa suurin haaste oli suurten multamäärien käsittely ja kasvien kasvun käynnistyminen. Ajan kanssa tämä on toki helpottunut, kun toiminta on saatu hyvin käyntiin. Kukaan ei kuulemma koskaan ole tehnyt ilkivaltaa pihassa, vaikka sitäkin on hieman jännitetty. Mutta kukaan ei ole tuhonnut kasveja koskaan. Satunnaisesti on roskia jouduttu noukkimaan pois, mutta ei mitään pahempaa.

Saan vapaaehtoisilta positiivista palautetta Helsingin Seniorisäätiölle: ”Se on ollut kanssa todella kiva, että teiltä on ollut aina sellainen hyvä vastaanotto”, eräs heistä sanoo. ”Saadaan käydä syömässä”, toinen toteaa, johon saan nauravan kommentin pöydän toiselta puolelta: ”Se on iso, iso plussa! Kun ei tyhjällä vatsalla täällä jaksa kauheasti.” ”Hyvää ruokaa!”, ”Keittiölle kiitos!”, pöydästä kajahtaa.

Viimeisenä kysymyksenä kysyn, millaisia ajatuksia heillä on tulevaisuudesta. Selkeästi ajatus vaati hiukan pohdintaa. Tiedustelen, josko ryhmä toimii päivä kerrallaan, kesä kerrallaan… ”Ollaanhan me talvellakin täällä!”, todetaan pöydästä. Keskustelu ajautuu pohtimaan vuoden sykliä: vapaaehtoiset todellakin hoitavat ja koristelevat pihaa ympäri vuoden. He haluavat korostaa tekemisessään luovuutta – esimerkiksi lumesta voi talvisin muotoilla jotakin hauskaa! Yritän palata vielä heidän ajatuksiinsa tulevasta ja saankin tähän hyvin positiivisen tavoitteen: ”On meillä vaan pitkän tähtäimen suunnitelma, että niin kauan kuin jaksetaan!”.

Lähtiessäni kiinnitän huomiota eräässä kukkapenkissä olevaan kaarnalaivaan, joka ”lipuu” peilin päällä – aivan kuin vene tosiaan olisi vesillä. Miten paljon tästä puutarhasta löytyykin ihmeteltävää, kun vaan avaa silmänsä ja alkaa tutkia.

Kiinnostuitko Marianpihan vapaaehtoistoiminnasta? Ota yhteyttä Säätiön vapaaehtoistyön koordinaattoriin, Hanna Maunulaan, 020 7718 519, hanna.maunula@seniorisaatio.fi.


Kuntoutusmallin kehittämisprosessi:

projektista pysyväksi toimintamalliksi

25.6.2019 Heidi Perukangas, Kouluttaja, AmO, Fysioterapeutti (YAMK)

Saanko esitellä Eilan, 85, pirteänä pyörätuolilla potkuttelevan rouvan, joka nauttii pyörätuolitanssista. Vain puoli vuotta sitten Eila oli ollut sairaalahoidossa vuodepotilaana 8kk:n ajan. Nyt hän on asunut Säätiön kodissa vuoden verran. Nykyiseen tilanteeseen ollaan päästy henkilökunnan periksiantamattomuudella ja PowerLiikuntamallia soveltamalla. Mistä on kyse?

”Power-Liikuntamalli™ on Helsingin Seniorisäätiön oma rekisteröity tuotemerkki. Se on ikäihmisten kuntoutustoimintaan kehitelty malli, joka on syntynyt moniammatillisen kehittämistoiminnan kautta. Power-toiminta on hoitajan toteuttamaa, säännöllistä ja se näkyy kirjattuna asukkaan hoitosuunnitelmaan. Olennaista harjoittelussa on tavoitteellisuus, yksilöllisyys sekä jatkuva kehittymisen seuranta. Toiminta on räätälöity yksilön tarpeisiin kolmen ydinteeman aineksista, joita ovat tasapaino, kävely ja lihasvoima. Kukin teema kestää neljä kuukautta. Harjoittelua tehdään sekä arjen toiminnan kautta että varsinaisten Power-harjoitteiden kautta.” Tältä kuulostaa PowerLiikuntamallin nykyinen kuvaus. Mutta miten ja millaisessa prosessissa malli on kehittynyt nykyiseen muotoonsa? Tämä kirjoitus raottaa PowerLiikuntamallin kehittämisprosessia.

Kehittämistyö aloitettiin huhtikuussa 2014 Pakilakodin osastolta 3. Alun alkaen tarkoitus oli ryhtyä vain vuoden kestävään projektiin. Pohdimme, pystyisimmekö luomaan kuntoutustoimintaa, joka hyödyttäisi erityisesti muistisairaita ikäihmisiä? Entä miten voisimme tuoda ja tuottaa iloa ja elämänlaatua asukkaiden jokapäiväiseen elämään liikunnan kautta? Erityisesti muistisairaat ikäihmiset tarvitsisivat yksilöllistä kuntoutusta, kannustusta, huomiota ja aktivointia pystyäkseen toimimaan.

Kyky liikkua itsenäisesti on hyvin arvokas asia, jonka merkitys tulee usein esiin koko laajuudessaan vasta siinä vaiheessa, kun sen menettää.  Olimme nähneet esimerkkejä ikäihmisistä, jotka saavuttuaan vanhainkotiin, lakkasivat syystä tai toisesta kävelemästä omin jaloin. Pian he siirtyivät hoitajien avustuksella pyörätuolissa työnnettäviksi. Kuvaan astuivat nopeasti nivelkivut liikerajoituksineen, jolloin houkutus jäädä vuoteeseen on suuri.  Vuodelepo on osoittautunut ”myrkyksi” ikäihmisten liikunta- ja toimintakykyä ajatellen. Tämä kehitys oli saatava loppumaan! Jokaisen työpanos ymmärrettiin tärkeäksi, sillä jo yhden työntekijän tehdessä asioita asukkaan puolesta ja unohtaessa liikkumisen tukemisen, ”vedetään mattoa alta” muiden kuntoutusponnisteluilta. Yhtenä kuntoutuksen hyötynäkökulmana esiin nousi tietysti myös hoitotyön keventäminen. Jos ikäihmisten toimintakyky säilyisi parempana, myös hoitohenkilökunnan työtaakka kevenisi. Ihannetilanteessa jokainen ikäihmisen kanssa työskentelevä taitaa fyysisen kuntoutuksen perustiedot ja -taidot ja tiedostaa motivoinnin merkityksen.

Vuoden kestävästä projektista pysyväksi toimintamalliksi

Vuoden 2014 aikana kokeilimme ja kehittelimme yhdessä hoitajien ja asukkaiden kanssa Powerin toimintamuotoja. Käytännön teot ja toiminta nostettiin keskiöön: toiminnan tulee istua arkeen ja olla helposti toteutettavissa. Välineet tulee saada lähelle ihmisiä ja kynnys toiminnan toteuttamiseen mahdollisimman matalaksi.

Vuoden 2015 alussa moniammatillinen ydin-kehittäjäryhmä ryhtyi suunnittelemaan toimintaa. Power-harjoitteita kehiteltiin ja testattiin yhdessä hoitajien ja asukkaiden kanssa. Toiminnasta laadittiin esitteet talon yhteisiin tiloihin. Pian alettiin järjestää myös Power-koulutuksia, joissa hoitajat olivat mukana kertomassa toiminnasta ja sen toteutuksesta. Vuoden mittaan aloitettiin myös teemanmukaiset tempaukset. Tempauksissa oli sekä tiedollista että taidollista sisältöjä ja ne oli suunnattu sekä asukkaille että henkilökunnalle. Power-toiminta levisi vähitellen koko Pakilakotiin.

Vuoden 2016 aikana Power-koulutuksia järjestettiin jokaisessa Säätiön kodissa. Välinehankinnat aloitettiin tehostetusti ja toiminta alkoi pikku hiljaa jokaisessa kodissa.   Power-kehittäminen siirtyi laajemman Power-työryhmän tehtäväksi. Työryhmään kuului moniammatillinen tiimi ja muun muassa 20 hoitohenkilökuntaan kuuluvaa.

Vuoden 2017 paikkeilla Power-toiminta alkoi olla jo melko vakiintunutta. Eroja kotien välillä toiminnan intensiivisyydessä oli tosin havaittavissa.

Vuoden 2018 alussa käynnistettiin vuoden kestävä PowerTaitaja-koulutus, jossa aloitti 20 hoitohenkilökuntaan kuuluvaa henkilöä. Ohjaajina toimivat Säätiön omat fysioterapeutit. Koulutus evästää Powerin teemoihin niin teoriassa kuin käytännössä. Se syventää kuntoutusosaamista ja edistää kuntoutuksen juurtumista osaksi ammatillista identiteettiä. Huhtikuussa 2018 järjestettiin ensimmäinen Power-seminaari, joka kokosi yhteen noin 100 osallistujaa kaikista kodeista. Seminaarissa toiminnanjohtajamme julkisti PowerLiikuntamallin logon ja  PowerLiikuntamallista tuli Säätiön virallinen tuotemerkki.

Missä nyt mennään? Toiminta on mukavasti käynnissä ja jokaisessa kodissa toimintaa kehitetään eteenpäin Power-vastaavien luotsaamana. Vuoden 2019 PowerTaitaja-koulutuksessa aloitti 26 uutta innokasta osallistujaa. Huhtikuussa suuri moniammatillinen joukko kokoontui jälleen kuntoutusasioiden äärelle Power-seminaari2:een. Se oli jälleen innostava ja uutta kuntoutusmotivaatiota nostattava tapahtuma. Seminaarissa julkaistiin uusi tuote: AistiPowerSoft-kärry, joka on suunnattu erityisesti vuoteessa elävien asukkaidemme hyödyksi. Aktiivinen kehittämistyö siis jatkuu!

Ratkaisevia kehittämistoiminnan ponnahduslautoja

Kiinnostava kysymys on: miten saada uusi toimintamalli käynnistymään ja ihmiset innostumaan kehittämisestä? Kehittäminen kun ei onnistu pakottaen tai ylhäältä alaspäin vierittäen. Se vaatii onnistuakseen ihmisten erilaisten vahvuuksien hyödyntämisen, kokeilullisuuden ja ideoiden yhteisen pohtimisen. Jokaisen idea on kuulemisen arvoinen ja yhteistyössä voidaan luoda paljon enemmän ja parempaa laatua kuin yksin kopissa istuen. On muistettava, että asenteiden muuttuminen vie aikaa ja vaatii usein omakohtaisia kokemuksia. Asukkaiden osallistaminen kehittämistoimintaan, esimerkiksi asukkaiden ja henkilökunnan yhteisissä starttitapahtumissa ja työpajoissa, antaa jokaiselle vaikuttamismahdollisuuksia.

Kehittämistoiminta on kestävyyslaji. Nopeita tuloksia ei kannata odottaa, vaan muutosten tapahtuminen vie aikaa. Se vaatii myös epäonnistumisten ja epävarmuuden sietokykyä. Vapaus kokeilla ja ajatella, yrittää ja erehtyä voivat mahdollistaa ideoiden kypsymisen. Aluksi ei ole mukavaa mennä pois omalta mukavuusalueelta. Oma mukavuusalue voi kuitenkin laajentua osaamisen ja uusien kokemusten karttuessa.

On voitu havaita, että toiminnan jatkuvan pyörimisen edellytys on lähiesimiehen vahva tuki ja kannustus sekä tarvittavien välineiden ja ajan resurssointi. Kehittämistoiminnan eteenpäin vieminen vaatii tietysti myös hyvää organisointia, viestintää, motivointia, innostamista, kouluttamista ja kouluttautumista. Jatkuva kouluttautuminen on kuin heittäisi ”bensaa liekkeihin” kehittämistyöhön. Teoria hyödyttää käytäntöä.

Sisäisen motivaation tärkeyttä ei kannata koskaan vähätellä!  Ihminen jaksaa ponnistella sellaisen asian eteen, jonka hän kokee itselleen merkitykselliseksi. Merkityksen kirkastuminen niin henkilökunnalle kuin asukkaillekin, voi roihauttaa motivaation liekkeihin.  Tällöin toiminta itsessään toimii motivaation ylläpitäjänä. ”Työ tekijäänsä kiittää” eli sisukkaan kuntoutustoiminnan hedelmiä ovat esimerkiksi kävelykyvyn saavuttaminen tai istumasta seisomaan nousun onnistuminen. Kovan työn tärkein palkinto on, kun asukas pääsee tekemään itselleen merkityksellisiä asioita kuntoutumisen kautta. Onnistumisen voi havaita liikunnan kautta kasvoille nousevana hymynä ja ilona, joka tulee onnistumisen kokemuksesta. Mikähän voisi olla asukkaan seuraava tavoite?


Opintomatka Saksan Bremeniin 13.5- 17.5.2019

5.6.2019 Karri & Silja, Ravintokeskus

ERASMUS-ohjelma (European Region Action Scheme for the Mobility of University Students) on Euroopan unionin vaihto-opiskelija ohjelma joka on perustettu vuonna 1987. Vuonna 2014 alkoi ohjelman uusi kausi nimellä Erasmus Plus.

Säätiössä on ollut oppilasvaihtoa tutustumassa bremeniläisestä oppilaitoksesta useita kertoja. He ovat tutustuneet suomalaiseen vanhusten ruoka- ja hoitokulttuuriin neljän viikon ajan. Säätiöstä tehtiin ensimmäinen vierailu Bremeniin vuonna 2017 pääkaupunkiseudun eri toimijoiden kanssa. Toinen vierailu toteutui Säätiöstä tänä keväänä 2019.

13.5.

Sovimme yhteisen seurueen kanssa tapaamisen lentokentällä klo 16:00. Mukanamme oli yhdeksän hoitohenkilökunnan edustajaa eri pääkaupunkiseudun toimipaikoista sekä matkanjohtaja.

Saavuimme Hampuriin maanantai-iltana lennon ollessa myöhässä tunnin. Hampurista jatkoimme kahdella eri junalla kohti Bremeniä. Pääsimme purkamaan matkalaukkuja hotellilla vasta klo 23.

14.5.

Aamu alkoi hotelliaamiaisella klo 7:30. Sen jälkeen ohjelmassa oli tapaaminen saksalaisten yhteyshenkilöiden kanssa hotellin vastapäätä sijaitsevassa vanhainkodissa.

Kokoonnuimme suureen kabinettiin, jossa esittäydyimme. Kävimme läpi saksalaisia toimintatapoja ja hoitomalleja vanhustyöstä. Bremenin alueella toimii 31 eri vanhustyön yksikköä, joista useassa on samassa yhteydessä myös päiväkoti, avohoito sekä päihdetyö.

Jokaiselle jaettiin eri työyksiköt omaa alaa vastaavista toimipaikoista mm. vanhainkodit ja oppilaitokset, joissa työskentelisimme seuraavat kaksi päivää.

Vaikuttavan brunssihetken jälkeen lähdimme kiertämään vanhainkotia. Tutustuimme vanhusten avoimeen päivätoimintaan. Vierailimme pienkodissa, jossa oli juuri menossa lounaan valmistus keittiöapulaisen valmistamana. Jokainen pienkoti valmisti rakennuksen pääkeittiön lähettämistä raaka-aineista mieleisensä lounaan. Rakennemuunnettua ruokaa ei valmistettu lainkaan. Myöskään ruoka-aineallergioita ei nähty listoilla.

Esittelyn jälkeen menimme valmiiksi katettuun pöytään lounaalle vanhainkodin omaan lounasravintolaan. Siellä kävivät syömässä myös vanhukset, jotka asuivat vanhainkodin pihapiirin lähellä omissa asunnoissaan.

Lounaan jälkeen suuntasimme päärautatieasemalle ja sieltä hypättiin ratikkaan kohti oppilaitosta. Oppilaitos oli suunnattu maahanmuuttotaustaisille nuorille ja henkilöille, joilla oli oppimisvaikeuksia tai syrjäytymistaustaa. Meille esiteltiin eri opetustiloja esimerkiksi opetuskeittiö, teatteri, luokkahuoneet, oppilaiden ylläpitämä kahvila sekä työpaja. Työpajalla korjattiin pientä korvausta vastaan mm. polkupyöriä.

Ilta jatkui kävellen päivälliselle joen rantaan yhdessä koulun opetushenkilökunnan kanssa. Pääsimme maistamaan saksalaisia herkkuja. Currywursti oli maukasta!

15.5.2019

Paniikin sekaisin tuntein lähdimme kohti ensimmäistä työpäivää. Meidät kuljetettiin eri vanhainkodin keittiöihin, joissa viettäisimme seuraavat kaksi päivää tutustuen heidän toimintaansa. Molemmat vanhainkodit sijaitsivat varakkaalla alueella. Niissä toteutuivat palveluasumisen monet muodot.

Asukkaat olivat hyväkuntoisia ja toimivat lähes itsenäisesti.

Molemmissa taloissa oli isot ruokasalit, joissa tapahtui kaikki ruokailu. Aamu- ja iltapalat toteutettiin buffet-ruokailuina. Lounas ja päivällinen tarjoiltiin lautasannoksina suoraan asiakkaille pöytään. Valittavana oli kasvisannos, keittolounas tai tukevampi (makkara, -kala, -liha) vaihtoehto.

Selvittyämme ensimmäisestä työpäivästä suuntasimme vanhaan kaupunkiin opastetulle kaupunkikierrokselle. Näimme muun muassa Bremenin tuhat vuotta vanhan kirkon, kapeat kujat ja kadut sekä kuulimme kaupungin mielenkiintoista historiaa. Loppuilta oli vapaa-aikaa. Hyödynsimme sen tuliaisten hankintaan.

16.5.2019

Heräsimme kylmään ja sateiseen aamuun. Tällä kertaa emme saaneet kuljetusta, vaan menimme Google Mapsin avustamina työpaikoillemme. Veimme tuliaisina suomalaista designia; muumipyyhkeitä ja Iittalan lasitavaraa.

Illaksi meille oli suunniteltu veneretki, joka valitettavasti peruuntui huonon sään vuoksi. Onneksi ohjelmassa oli myös vierailu paikalliseen panimoon ja panimoravintolaan. Pääsimme tutustumaan oluen valmistuksen saloihin panimokierroksella, joka huipentui oluenmaistelukinkereihin!

17.5.2019

Lähtöaamuna huoneiden luovutuksen jälkeen kokoonnuimme yhteen ja kävimme läpi viikon mieleenpainuvimmat asiat ja pääsimme antamaan palautetta ohjelman järjestäjille.

Kotimatka alkoi monta kokemusta rikkaampana!

Karri & Silja

Ravintokeskus


Vapaaehtoistyössä Pakilakodissa

14.4.2019 Riitta Taarasti, lukulähettiläs

Helsingin kaupunginkirjasto aloitti hiljattain lukulähettilästoiminnan. Siinä vapaaehtoiset lukulähettiläät tukevat lukuharrastuksen säilymistä lukemalla ääneen ikääntyneille tai muille, jotka tarvitsevat apua lukemisessa. Lukeminen tapahtuu esimerkiksi palvelutaloissa.

Teen työtä kirjallisuuden parissa toimittajana ja tuottajana. Pidän lukemista ja tarinoita arvokkaana, elämää monella tavalla rikastuttavana asiana. Niinpä lukeminen kuuluu myös vapaa-ajan harrastuksiini. Vaikka työni on kiireistä ja vapaa-ajallekin on paljon täytettä, elän sellaista elämänvaihetta, että vapaaehtoistyö sopii siihen hyvin.

Lukulähettilääksi voi ryhtyä kuka vaan, joka pitää lukemisesta ja vapaaehtoistyöstä. Lukulähettilään tehtävät voi yhdistää Suomen Punaisen Ristin ystävätoimintaan tai Helsingin kaupungin vapaaehtoistoimintaan. En ollut käynyt noista kursseista kumpaakaan, joten osallistuin SPR:n Lukulähettiläs-koulutukseen. Siellä kävimme läpi vapaaehtoistyön pelisäännöt esimerkiksi vuorovaikutuksesta, toisen kohtaamisesta ja vaitiolovelvollisuudesta. Koulutuksen suorittamisen jälkeen kirjaston lukulähettiläsyhteyshenkilöt ehdottivat lukupaikkaa niiden paikkojen joukosta, jotka olivat ilmoittautuneet toimintaan mukaan ja jotka olivat sijainniltaan lukulähettilään toivealueella.

Minun lukupaikkani on kotikaupunginosassani Pakilassa, Helsingin Seniorisäätiön Pakilakodissa. Ennen ensimmäistä lukukertaa tapasin vapaaehtoistyön koordinaattori Hanna Maunulan ja kävimme tutustumassa tulevaan lukupaikkaan. Silloin en vielä tiennyt, mitä tulen kohtaamaan ja miten tulen tehtävässä pärjäämään. Nyt, käytyäni tammikuusta alkaen Pakilakodissa kerran viikossa, koen olevani yhtä monta hienoa kokemusta rikkaampi kuin lukukertojakin on.

Minun on ollut helppoa olla lukulähettiläskäynneillä oma itseni ja tehdä lukutuokiosta oman oloisia yhdessä kuulijoiden kanssa. Luen lyhyitä tekstejä ja annan kohtaamisten edetä ihan sen mukaan, mikä kuulijoita kiinnostaa ja mihin keskustelut lähtevät suuntautumaan. Olen tutustunut paljon elämänkokemusta omaaviin ihmisiin ja nähnyt vanhainkotielämää. Olen kuullut tarinoita, joita minulla ei olisi ollut muuten mahdollista kuulla. Vaikka kuulijani eivät muistaisi edellisen kerran tekstejä tai keskusteluja, ovat tapaamisemme silti jatkumo. Joskus Pakilakotiin saapuessani, joku kuulijoistani voi olla välinpitämätön, kun taas seuraavalla kerralla hänen silmänsä saattavat syttyä minut nähdessään ja hän sanoo iloisesti ”nyt se tulee taas”. Joskus Pakilakodista lähtiessäni ja kuulijoitani hyvästellessäni, joku saattaa olla etäinen, kun taas seuraavalla kerralla hän saattaa koskettaa kättäni ja kiittää siitä, että tulin taas. Jokainen kerta on ennalta arvaamaton mutta arvokas.  

Suurin yllätys minulle on ollut se ilo, jota vapaaehtoisena olemisesta tulee. Se ilo ei jää pelkästään meidän lukutuokioissa olevien välille, vaan huomaan, että se tuo iloa myös niille, joille olen kertonut lukulähettiläänä olemisesta ja vapaaehtoistyön tekemisetä. Vapaaehtoistyön tekeminen on suosittua Suomessa. Mukaan lähdettyäni en ihmettele sitä yhtään. Lukulähettilästoiminnan käynnistymisen myötä minusta tuli yksi heistä, ja se on tuonut hyvää oloa enemmän kuin saatoin ennalta aavistaa.


Lisää aiheesta:
Tarinat lukulähettilään ja kuulijoiden kohtaamispaikkana


Pakilakodissa saadaan iloa musiikista

22.2.2019 Saila Lehtonen, Asukastoiminnanohjaaja

Helsingin Seniorisäätiö ja Pakilan musiikkiopisto ovat jo pitkään tehneet yhteistyötä keskenään. Pakilan musiikkiopiston oppilaat ovat käyneet useasti ilahduttamassa Pakilakodissa asukkaitamme musiikilla. Menneinä vuosina musiikkiopiston musiikinopettajat ovat ohjanneet myös musiikkipainotteisia asukasryhmiä. Muutaman vuoden tauon jälkeen tätä konseptia jatkettiin Säätiön iloksi. Viime vuoden syksyllä 2018 alkanut kokoonpano sai nimekseen Iloa musiikista-ryhmä. Kokosimme asukkaista noin 15–20 hengen ryhmän, joka kokoontui kahdeksan kertaa syksyn aikana. Ryhmää tuli ohjaamaan musiikin maisteri, pianopedagogi ja varhaisiän musiikinkasvattaja Kaisa Viitala Pakilan musiikkiopistolta. Apukäsinä toimivat hoitajat. Myös tänä vuonna 2019 ryhmää jatketaan noin joka toinen tiistai huhtikuulle asti. Musiikkituokion kesto on 45 minuuttia kerrallaan.

Ryhmän nimestä päätellen, tarkoitus on tuottaa asukkaille iloa musiikista. He pääsevät yhdessä osallistumaan laulamalla ja soittamalla. Ryhmässä käytetään vaihdellen erilaisia soittimia, joita ovat mm. kanteleet kehärummut, rytmimunat ja – kapulat. Suurin osa asukkaista osallistuu oma-aloitteisesti soittamaan, muutama tarvitsee kehotuksia.

Kaisa Viitalan visio on, että jotain vielä voisi oppia vanhanakin. Tuttujen laulujen laulamisessa kehotuksia ei tarvita. Sanat muistuvat mieleen helposti. 45 minuutin aikana asukkaat voivat kertoa spontaanisti omaehtoisia muistoja ja kaskuja mitä lauluista tulee mieleen. Viitala käyttää niin lastenlauluja kuin myös ikivihreitä sävelmiä. Lastenlaulujen kaltaisista sävelmistä huolimatta, hän ei halua aliarvioida senioreita. Jokaisella pitää olla kokemus siitä, että he ovat arvokkaita ja heitä kuunnellaan, iästä riippumatta.

Toimittaja Santeri Kaipiainen Rondo-lehdestä oli viime vuoden syksyllä mukana yhdessä ryhmän tapaamisessa ja teki siitä hienon jutun lehteensä. Tästä linkistä voit käydä lukemassa artikkelin: https://rondolehti.fi/rondo-lehti/encore/myohaisian-musiikkikasvatusta/. Lisäksi Iloa musiikista-ryhmästä kirjoitettiin Parhaat Palvelut-lehdessä. Tässä kuva artikkelista.


OMAISET ARVOSTAVAT YMPÄRIVUOROKAUTISTA VANHAINKOTIHOITOA

SENIORISÄÄTIÖSSÄ KYSYTTIIN OMAISILTA MIELIPIDETTÄ VANHUSTENHOIDOSTA

8.1.2019 Taina Mäensivu, Toiminnanjohtaja

Merkittävä syy sote-uudistukseen on ollut se, että hyvin vanhojen ihmisten määrä Suomessa kasvaa nopeasti. Ikääntyvän väestön määrä kasvaa Suomessa niin, että se on suurimmillaan vuonna 2030. Vanhusten hoidon rakenneuudistusta on tehty jo vuosia, laitoshoitoa ajetaan alas, tehostettu palveluasuminenkin tulee kalliiksi ja näin ollen painopistettä siirretään kotihoitoon. Muistisairautta sairastaa yhä useampi kotona asuva. Yli 90-vuotiaaksi elävän ihmisen todennäköisyys sairastua muistisairauteen on 40-50%.

Seniorisäätiössä on tehty omaiskysely kahtena syksynä peräkkäin 2017 ja 2018. Syksyllä 2018 toteutetussa omaiskyselyssä saatiin vastauksia 252, joka on 80 enemmän kuin vuotta aiemmin. Asiakastyytyväisyyskysely päätettiin tehdä omaisille koska suurin osa Seniorisäätiön asukkaista, joiden keski-ikä on 84,8 vuotta, sairastaa vaikeaa muistisairautta ja kyselyyn vastaaminen ei heiltä enää onnistu.

Kyselyyn vastanneista omaisista enemmistö asui Helsingissä ja pääkaupunkiseudulla, muutama vastasi netin avulla ulkomailta. Vastaajat olivat valtaosin Säätiön asukkaiden lapsia tai puoliso, keski-iältään 55-69-vuotiaita. Vastaajat vierailevat hoivakodeissa aktiivisesti, 41% heistä viikoittain. Yli puolet vastaajista olivat toimineet läheisensä omaishoitajana eripituisia aikoja ennen Seniorisäätiöön muuttoa.

Turvallisuus tärkeää

90% omaisista koki läheisensä olevan turvassa, kun hän on vanhaikodissa tai palveluasumisyksikössä ympärivuorokautisessa hoidossa. Kokemukset kotona-asumisesta ja vuosien omaishoidosta antavat pohjaa arvioinnille. 93% vastaajista oli hyvin  tyytyväisiä tai erittäin tyytyväisiä läheisensä hoitoon Seniorisäätiössä.

”Osaava henkilökunta kohtelee läheistäni lämmöllä ja huomaan, että äiti viihtyy tässä porukassa”.

Tukka on hyvin, Kynnet lakattu. Henkilökunta on ystävällistä ja koskaan en ole nähnyt äreissään olevaa hoitajaa”

Ruoka on hyvää

Ruoka, sen maukkaus ja kotoisuus, tuoksut ja valmistelun äänet tuovat kodin tuntua ja turvallisuutta muistisairaan elämään. Ruokaan liittyy paljon muistoja, yhdessä aterioiminen lisää ruokahalua.

Ruokaan oli tyytyväisiä 59% vastaajista, tyytymättömiä ruokaan ei ollut lainkaan. Yli puolet vastanneista sanoi saavansa riittävästi tietoa läheisensä ravitsemuksesta.

”Hyvää, terveellistä maukasta ruokaa, kaukana laitosmaisuudesta. Tilat siistit, puhtaat vaatteet asukkailla.”

”Oli kiva, kun kolmantena päivänä leivottiin ja oli kahvit päiväunien jälkeen.”

”Läheiseni oli aiemmin hyvin laiha, mutta täällä tuntuu ruoka maistuvan. Selvästikin seura lisää ruokahalua ja ruoka on äitini mielestä hyvää.”

Pieniä arjen iloja arvostetaan

Ikä ei juuri muuta haluamme ja tarvettamme jatkaa totuttua pukeutumistyyliä. Omannäköinen olemus halutaan luonnollisesti säilyttää. Aina kauniisti pukeutunut ja laittautunut haluaa luonnollisesti jatkaa samalla tavalla, se on tärkeää.

”Äidin toiveet pukeutumisesta ja korujen, huivien ja asusteiden käytöstä huomioidaan.”

Yhdessä oleminen, kokoontuminen, läheisyys, toisten kanssa seurassa oleminen, on osalle asukkaista tärkeää. Osa haluaa jatkaa elämistään rauhassa, mihin on mahdollisesti jo kotona ollessaan tottunut.

”Yhteisöllisyys ja läsnäolo ovat tehneet isoäidille todella hyvää.”

”Olen nähnyt hoitajien halaavan läheistäni, mikä on hänelle luontaista – meillä halaillaan

”Kun äiti pääsi hoivakotiin, hän oli positiivisesti yllättynyt monipuolisesta asukastoiminnasta. Hoitohenkilökunnalle10 pistettä tästä toiminnasta.”

Usean vuoden ajan olemme Seniorisäätiössä pyrkineet toteuttamaan asukkaiden unelmia. Ne ovat usein vaatimattomia ja suhteellisen helposti toteutettavia.

”Olin positiivisesti yllättynyt, kun kuulin, että läheiseni on viety uimahalliin. Hän on aina uinut mielellään”.

Kehitettävää ja korjattavaakin löytyy.

Vaikka monet asiat näyttävät kyselyn perusteella olevan todella hyvin, on meillä paljon työtä vielä tehtävänä. Nykyvanhukset ovat paljon vaativampia kuin heitä edeltänyt sukupolvi ja se meidän on arjessamme huomioitava. Myös asukkaiden ikähaitari on laaja, 62 ikävuodesta 103- vuotiaaseen, joten asukkaatkin ovat eläneet hyvin erilaisina aikakausina ja tottuneet erilaisiin tapoihin. Osa vastaajista kiittää siitä, mistä toisella on huomautettavaa, toiselle siisteys on kiitettävää, toinen näkee likaa ja roskia.

Kyselyn perusteella vuorovaikutustaitoja omaisten ja hoitohenkilökunnan kesken on vielä hiottava ja opeteltava. Tämän päivän omainen haluaa tietää mitä hänen isänsä, äitinsä tai puolisonsa on päivän aikana tehnyt, mistä nauttinut, onko lääkitystä muutettu tai onko läheisen tilanteessa tapahtunut muutoksia ja jos on, niin mistä se johtuu ja mitä mahdollisesti seuraavaksi on odotettavissa.

Omaisten toiveet oman vanhuutensa hoitopaikoista

Myöhäisemmällä keski-iällä olevat, vanhainkodeissa olevien läheiset ovat kiinnostuneita siitä, miten heidät tullaan jatkossa hoitamaan. Selvää on, että kotona-asumista pyritään pitkittämään ja ennenaikaista ympärivuorokautiseen hoivapalveluun siirtymistä on ennaltaehkäistävä kaikin keinoin. Yli 90-vuotiaiden määrän kasvaessa ja muistisairauksien todennäköisyyden lisääntyessä kotona-asuminen ei yksikertaisesti ole kaikilla enää mahdollista, runsaankaan avun turvin. Iäkästä omaishoitajaa ei pidä kuormittaa hoitajan roolilla tai hän on itse nopeasti hoivan tarpeessa.

”Henkilökuntaa lisää”- toivotaan monessa vastauksessa, jossa ikääntyvät omaiset esittävät toiveitaan tulevaan vanhuuteen ja omaan hoivaansa. Tämä toive ei taida tulevaisuudessa olla täytettävissä. ”Toivon, että hoitajamitoitukset pysyvät riittävinä. Ja että kodikkuus, viihtyisyys ja yksilöllisyys korostuvat entisestään”. ”Oikeus arvokkaaseen vanhuuteen on minun toiveeni”.

”Lisää henkilökuntaa ja oma lääkäri”. ”Huomioidaan ihmisen historia”

”Helpompi pääsy hoitoon” on myös monen toivelistalla.”

Vanhusten määrän lisääntyessä joudutaan varmasti tekemään ratkaisuja, joilla saadaan kustannustehokasta hoitoa aikaiseksi. Oman kokemuksemme mukaan hyvää, laadukasta ja edullista ikäihmisten hoitoa pystytään järjestämään myös vanhaikoti-/palveluasuminen-tyyppisin asumismuodoin.  Kun hoidon tarpeessa olevat asuvat noin 30 hengen yksiköissä, jotka muodostavat isomman kokonaisuuden, esimerkiksi 100 asukkaan palvelutalon, pystytään järkevästi käyttämään henkilökuntaa, järjestämään ruoka-,pyykki- ja siivouspalvelut, kuntoutus ja virkistyspalvelut kustannustehokkaasti. Aikaa ei kulu matkoihin ja hauraat muistisairaat vanhukset ovat turvassa.

Ikäihmisten toiveet pienistä ryhmäkodeista ovat rakenteena kalliit ylläpitää; koulutettua henkilökuntaa, kuten sairaanhoitajia ja lähihoitajia täytyy olla tietty määrä jokaisessa ryhmäkodissa, eri vuoroissa. Isommissa yksiköissä koulutettua henkilökuntaa voidaan jakaa suuremmalle joukolle ja käyttää avustavaa, vähemmän koulutettua henkilökuntaa avustavissa tehtävissä saman päivän aikana. Isommat yksikkökoot eivät tarkoita, etteikö palvelutaloissa voisi olla kodikasta. Muistisairaudet huomioon ottavalla sisutuksella, valaistuksella ja asumisjärjestelyillä pystytään lisäämään kodikkuutta, turvallisuutta unohtamatta.

Hauraat, todella iäkkäät muistisairaat, jotka eivät enää pärjää kotona kotihoidonkaan turvin tulevat lisääntymään seuraavan vuosikymmenen aikana. Omassa käytössä olevat neliömäärät eivät heitä enää kiinnosta. Turvallinen, ympärivuorokautinen huolenpito, oikeanlainen lääkitys, ettei kipua tarvitse kärsiä ja yhdessä kotiruuan syöminen, omissa vaatteissa oleminen, tukka laitettuna ja pienten ilojen virkistäessä arkea eläminen, näyttäisi olevan yhden-kahden viimeisen elinvuoden mieluisin vaihtoehto.

Taina Mäensivu

Toiminnanjohtaja

Helsingin Seniorisäätiö sr.

Helsingin Seniorisäätiö sr on Helsingin kaupungin tytäryhteisö, joka täydentää kaupungin omia vanhuspalveluja 558 hoitopaikalla Antinkodissa, Kannelkodissa, Pakilakodissa ja Mariankodissa.

Helsingin Seniorisäätiö ei harjoita liiketoimintaa, eikä sen tavoitteena ole tuottaa varsinaista voittoa joskaan ei Säätiökään voi toimia tappiollisesti.

Helsingin seniorisäätiön blogi

Päätimme perustaa blogin, jonka kirjoittamisesta vastaa Säätiön oma henkilökunta. Kirjoittajana voi siis toimia niin Säätiömme hoitaja, kokki kuin toiminnanjohtajakin - kirjoituksia vanhustenhoidosta ja ikääntymisestä, erilaisista näkökulmista.