Kukkaloistoa

KAIKILLE KUKILLE MAHDOLLISUUS LOISTAA

On kesäkuinen hellepäivä. Työhuoneeni ikkunasta avautuu näkymä Marianpihaan - Mariankodin Schildtinpolun puoleiselle sisäpihalle. Näen, että puutarhapöydän ääreen on kokoontunut joukko naisia, pitämään taukoa auringon paahteesta. He ovat vapaaehtoisia, jotka hoitavat Marianpihan puutarhaa vapaaehtoistyönä.


Haluan hyödyntää tämän harvinaisen tilaisuuden, kun vapaaehtoiset eivät ole eri puolilla pihaa multaa käsissään. Riennänkin ulos ehdottamaan haastattelua. Minulle nostetaan tuoli pöydän päähän ja kaivan puhelimeni esiin nauhoittaakseni keskustelun. Itselleni tulee tästä hieman vaivaantunut olo: istun pöydän päässä, puhelin kädessä ja kaikki katsovat minua. Tunteeni haihtuu pian, kun rento puheensorina rikkoo mahdollisen jännityksen. Keskustelemme niitä näitä Marianpihasta – välillä jopa unohtaen että keskustelua nauhoitetaan.


Aloitan keskustelun kysymällä Marianpihan historiasta – eli kuinka kaikki oikein käynnistyi? Minulle selviää, että silloinen Helsingin Seniorisäätiön vapaaehtoistyön suunnittelija oli saanut idean puutarhan kunnostuksesta. Hän lähti työstämään ideaa yhdessä kulttuurituottajaopiskelijan kanssa, joka kaipasi ideaa opinnäytetyöhönsä. Projekti käynnistyi ja eri kanaviin julkaistiin ilmoituksia, joissa etsittiin projektiin vapaaehtoisia. Pöydässä käynnistyy keskustelu, jossa kukin jakaa oman tarinansa siitä, kuinka on tähän päätynyt: osa luki lehti-ilmoituksen, osa kuuli asiasta tuttavaltaan, osa löysi tiedon verkosta, osa lähestyi vapaaehtoistyön suunnittelijaa ja osa oli jo valmiiksi talossa vapaaehtoisena. Vapaaehtoiset pohtivat miten monella eri tavalla porukkaan onkin ajauduttu mukaan. ”Siitä se niinkun lähti!”, todetaan pöydästä. Ja tässä he edelleen ovat, vuosia myöhemmin. Toiminta pihassa jäi siis elämään opinnäytetyön valmistuttua.


Pöydän ääressä jaetaan, miten toiminta käynnistyi alun perin lahjoituksilla: lahjoituksena saatiin iso kasa multaa ja erilaisia kasveja. Ryhmä teki tutkimustyötä käyden tutustumassa esimerkiksi Kaupunginpuutarhaan sekä osallistumalla luentotilaisuuteen, jossa sosiaalialan asiantuntijat kertoivat kaupungin vastaavista projekteista – heillä oli vapaaehtoisten hoitamia parvekkeita, mutta ei puutarhoja.


Pohdin ääneen puutarhanhoidon olevan varmasti kaikille rakas harrastus. Saan väitteeseeni myöntäviä hymähdyksiä: ”Onhan se”, ”Mutta yhtä iso osuus on tämä sosiaalinen ulottuvuus, mikä tähän tulee tämmöinen pieni yhteisö.” ”Samanhenkisiä ihmisiä”, ryhmästä lisätään. ”Puutarhanhoito on sellainen jokamiehen taito, jokainen nyt osaa vähän kastella kukkia ja istuttaa siemeniä”, eräs heistä kommentoi. Toinen lisää tähän: ”Niin ja siinä sitä työ tekijäänsä opettaa!”. Yhdessä he painottavat, että puutarhan hoito yhdistää heitä ja tuo heidät yhteen: ”Ei tästä sen kummempaa hyötyä, kun hyvää mieltä ja mukavia kavereita.”


He toivovat myös, että heidän työnsä rohkaisisi ohikulkijoita ja naapureita vierailemaan pihassa - puutarha on siis kaikille avoin. Vapaaehtoiset lähettävätkin terveisiä lukijoille: ”Saa kastella ja saa katsella!” Puutarhaa ihastellessa voi siis myös auttaa: kuumana kesänä suurin huoli on kasvien kastelu. Ryhmä pyrkii pitämään pihassa olevat vesisaavit täynnä, jotta kasteluvesi olisi aina saatavilla myös ohikulkeville ihastelijoille.


Muistelemme hiukan ryhmän kokoonpanoa, nyt ja aikaisemmin. Nimiä lentelee useampia ja huomaan tippuvani jo kärryiltä. Teen yksinkertaistetun tulkinnan ja totean, että ilmeisesti tietyt henkilöt ovat jääneet pois, tietyt käyvät satunnaisesti ja tietyt ovat tulleet uutena porukkaan. He myötäilevät tulkintaani: ”Se elää koko ajan.” Vaikka pöydän ääressä tänään istuukin vain naisia, on Marianpihan toiminnassa ollut aktiivisesti mukana myös ahkeria miehiä - kaikki ovat tervetulleita pihan vapaaehtoistoimintaan!


Tapaamiset pihassa hoidetaan rennosti: ”Eikä me kysellä oikeastaan perään, että tuletko vai etkö tule”, minulle selvennetään. ”Sillai vaan ilmotellaan, että milloin tavataan, sitä on tehty joo”, ”Että ainakin joku on paikalla”, tähän lisätään. Varsinkaan kesällä heillä ei ole mitään tiettyä aikaa tapaamiselle, kun on kaikkea muutakin. Ja näin sen pitää ollakin.


On tullut kehuja pihasta. Vapaaehtoiset ovat otettuja kehuista ja kiittävät. Mistä siis saatte ideat pihan toteuttamiseen? ”Jokaisen päähän pätkähtää jotakin”, ”Vapaa ideariihi aika usein - joku idea unohtuu, mut joku aina sit toteutuu”, ryhmästä pohditaan. ”Ja sit tää meidän tekeminenhän on sitä, ei meillä kukaan pomota – kukin tekee mitä osaa”, tarkentaa eräs heistä. ”Ja mä olen sitä mieltä, että aina menee oikein, eiks vaan?”, kysytään pöydästä. Hyväksyviä nyökytyksiä. ”Niin ja kaikille kukille annetaan mahdollisuus”, nousee esiin kaunis ajatus, johon toinen pöydästä vastaa iloisesti nauraen: ”Hän antaa kaikille mahdollisuuden loistaa!”


Perennoja on tuotu maalta turvaan rakennustöiden alta, eli yhtenä tavoitteena on pelastaa vanhoja, perinteisiä kukkia ja kasveja. Näitä on sitten siirtoistutettu pihaan. ”Saahan siitä itselleen hyvän mielen – ja varmaan ohikulkijat myös”, yksi heistä pohtii. Syksyllä kerätään kypsät siemenet ja kylvetään, istutetaan ja taimikasvatetaan, ”Ei niitä tarvitse kaupasta ostaa”, todetaan pöydästä. Pihaan ei muutenkaan suuremmin osteta mitään: ”-- me jotenkin jostakin vaan jokainen kerätään ja kokeillaan ja kasvatetaan.” Pihaan on esimerkiksi istutettu äitienpäiväruusuja, joita vapaaehtoiset tai talon asukkaat ovat saaneet lahjaksi. Omaiset ja ulkopuoliset ovat lahjoittaneet myös kukkia ja kasveja pihaan.


Mikä on tämänkaltaisessa vapaaehtoistyössä parasta ja mikä haastavinta? Ensimmäinen kommentti, jonka kysymykseeni saan, on pohdiskeleva ”oho!”. Taisin siirtyä syville vesille. Vastauksia alkaa kuitenkin hyvin pian sadella: ”Parasta sosiaaliset suhteet”, ”Kiva puuhastelu”, ”Ulkona oleminen”. Pieni hiljaisuus, jonka jälkeen tiedustelen vielä mahdollisista haasteista. Selviää, että alussa suurin haaste oli suurten multamäärien käsittely ja kasvien kasvun käynnistyminen. Ajan kanssa tämä on toki helpottunut, kun toiminta on saatu hyvin käyntiin. Kukaan ei kuulemma koskaan ole tehnyt ilkivaltaa pihassa, vaikka sitäkin on hieman jännitetty. Mutta kukaan ei ole tuhonnut kasveja koskaan. Satunnaisesti on roskia jouduttu noukkimaan pois, mutta ei mitään pahempaa.


Saan vapaaehtoisilta positiivista palautetta Helsingin Seniorisäätiölle: ”Se on ollut kanssa todella kiva, että teiltä on ollut aina sellainen hyvä vastaanotto”, eräs heistä sanoo. ”Saadaan käydä syömässä”, toinen toteaa, johon saan nauravan kommentin pöydän toiselta puolelta: ”Se on iso, iso plussa! Kun ei tyhjällä vatsalla täällä jaksa kauheasti.” ”Hyvää ruokaa!”, ”Keittiölle kiitos!”, pöydästä kajahtaa.


Viimeisenä kysymyksenä kysyn, millaisia ajatuksia heillä on tulevaisuudesta. Selkeästi ajatus vaati hiukan pohdintaa. Tiedustelen, josko ryhmä toimii päivä kerrallaan, kesä kerrallaan… ”Ollaanhan me talvellakin täällä!”, todetaan pöydästä. Keskustelu ajautuu pohtimaan vuoden sykliä: vapaaehtoiset todellakin hoitavat ja koristelevat pihaa ympäri vuoden. He haluavat korostaa tekemisessään luovuutta – esimerkiksi lumesta voi talvisin muotoilla jotakin hauskaa! Yritän palata vielä heidän ajatuksiinsa tulevasta ja saankin tähän hyvin positiivisen tavoitteen: ”On meillä vaan pitkän tähtäimen suunnitelma, että niin kauan kuin jaksetaan!”.


Lähtiessäni kiinnitän huomiota eräässä kukkapenkissä olevaan kaarnalaivaan, joka ”lipuu” peilin päällä – aivan kuin vene tosiaan olisi vesillä. Miten paljon tästä puutarhasta löytyykin ihmeteltävää, kun vaan avaa silmänsä ja alkaa tutkia.


Kiinnostuitko Marianpihan vapaaehtoistoiminnasta? Ota yhteyttä Säätiön vapaaehtoistyön koordinaattoriin, Hanna Maunulaan, 020 7718 519, hanna.maunula@seniorisaatio.fi.

0 0